Mielikuvitus on pienen lapsen käyttövoima, joka rakentaa yksilöllisiä taitoja, kykyjä tai lahjakkuutta. Se tuottaa oivalluksia, yllättäviä lähestymistapoja ja uusia näkökulmia. Muutaman vuoden kuluttua koulujärjestelmä suitsii lapsen yhteiskunnan asettamiin rajoihin. Tätä kutsutaan yhteiskunnan jäseneksi kasvattamiseksi, sosiaalistamiseksi, jolloin luovuus väistämättä siirtyy sivuraiteelle. Ja se on suuri sääli.

Sillä luovuuden merkitystä korostetaan ajassamme yhä enemmän: luovista aloista haetaan ratkaisuja: innovatiivisuus, yllätyksellisyys ja poikkeaminen suuresta massasta ovat haluttuja. Yksilötasolla kertaalleen vaimennettua luovuutta peräänkuulutetaan uudeksi käyttövoimaksi. Uutuuden etsinnästä on tullut arvo sinänsä.

1700-luvulla Friedrich Schiller puhui leikkivietistä, jonka mukaan aikuisen ihmisen luova toiminta on leikkiä ja päämäärä sinänsä. Leikki nojautuu mielihyvään, hauskuuteen ja merkityksellisyyteen, jotka koetaan aistein. Tämä tarkoittaa, että elämyksin koettu ulottuvuus nousee oleelliseksi rationaalin päättelyn rinnalle.

Nykyään tuottavuudeksi eivät riitä pelkästään rationaalit ja analyyttiset toimintamallit vaan kautta maailman janotaan hypeä, mielikuvia, aistimuksia ja elämyksiä. Alati vahvistuva elämysteollisuus näyttäytyy mm. monipuolistuvassa viihteessä, mutta myös esim. peliajattelun soveltamisessa eri aloille, tai kasvavassa ekstreme kokemusten janossa. Niissä kaikissa on puhe leikistä.

Se mitä aistein koemme on ihmisen luovaa toiminta, leikkiä. Kirjailija ja filosofi Diane Ackerman muistuttaa, että leikki on aivojen mieluisin paras tapa oppia, sillä leikin sisältämä improvisaatio nostaa mielikuvituksen pintaan ja vapauttaa ihmisen kontrollin, ennakoinnin ja latistavan varovaisuuden ikeen alta. Editainment ajattelua sovelletaan jo monin paikoin.

Kun tartutaan leikkiin ja taiteeseen, alkavat rajat rikkoutua ja syntyy uutta. Sen osoituksia ovat mm. vahvistuvan “neljännen sektorin” tuottama kansalaisaktivismi esim. siivous- ja pop up tapahtumineen, -ravintolapäivineen, kirpputoreineen tai kaupunkiviljelmineen. Osallisuus luovissa toimissa tuottaa flowta ja asiat alkavat sujua: luovuus ottaa vallan, yhteisyys rakentuu, jolloin yhteistyö ja muutos käynnistyvät. Keskinäinen empatia rakentuu, kun aletaan yhdessä nähdä asioita toisen näkökulmasta.

Luovuus että empatia ovat inhimillisiä hyveitä, jotka kukoistaakseen kaipaavat vaalimista, sillä arjen yhdenmukaisuuden ja yksisilmäisen tehokkuuden paineet usein jättävät ne toisarvoisiksi. Tarinoilla, elämyksillä ja mieluisilla aistikokemuksilla on voimaa nostaa tunteet pintaan ja avata ovia empaattisesti tavoittamaan toisen ihmisen kokemuspiiriä.

Kansalaisaktivismilla on aina ollut uudistava vaikutus yhteiskuntaan. Se poliittisia sovelluksia on historia pullollaan, mutta tässä ajassa on palkitsevaa havaita sen kanavoituvan luovuuden käyttövoimaksi. Sen puitteissa luovuus on irronnut mystisestä aurastaan ja valjastettu toimintaenergiaksi, josta voi ammentaa virkistäviä ja hyvää mieltä tuottavia toimintamalleja.

Lukuisissa tutkimuksissa luovuudella on todettu olevan voimaa rakentaa ja tukea niin hyvinvointia kuin yhteisyyttä, joita kaivataan sekä organisaatioissa, yrityksissä että esim. kaupunkien kehittämistoimissa. Kyse on luovuuden kyvystä  koskettaa henkilökohtaisesta, sillä aistein koetut asiat tulevat lähelle itse kutakin.

Leikitään siis yhdessä, työn ohella tai sen osana, yhteiseksi iloksi – vaikka ravintolaa.

Miten voi osoittaa muille olevansa asiantuntija? Pitkä työura, hyvä koulutus ja tutkinto arvostetussa yliopistossa eivät enää vakuuta työmarkkinoita tai takaa osaamista. Päinvastoin samassa tehtävässä pitkäksi venyvä työura voi estää uuden omaksumista, rajata näkökulmia ja kaventaa kompetensseja. Ihmisen on helppo tottua tuttuun.

Yhä hektisemmäksi muuttuessaan työelämä vaatii sekä ammatillista hereilläoloa että osaamisten päivitystä. Postmodernissa maailmassa absoluuttisia totuuksia, ehdotonta oikeaa, ei ole – sen sijaan tarjolla on  monenlaista asiantuntijuutta vaihtelevin perustein ja eri tahoilla.

Vielä 50 vuotta sitten asiantuntijatyöllä oli arvostettu ja ainutlaatuinen status. Elettiin eri maailmassa, jossa oli vahva usko objektiiviseen tietoon, totuuteen. Sitä vahvisti kohtalaisen yksikanavainen media. Tämä takasi myös yhteiskunnallisen vakauden ja yksituumaisuuden. Elettiin modernin maailman aikakautta ja asiantuntijuus oli itsearvoisesti korkeassa kurssissa.

Tietoyhteiskunnan esiinmarssi viimeisten vuosikymmenten aikana on romuttanut tuon yhtenäisen maailmankuvan, mullistanut uskon aiempiin totuuksiin ja asiantuntijuuteen. Nyt kaikilla on digitaalisten kanavien kautta pääsy kyseenalaistamaan saamaansa tietoa tai valmiina annettuja vastauksia.  Totuudet romuttuvat ja absoluutit kyseenalaistuvat päivittäin.  

Siksi postmodernissa yhteiskunnassa asiantuntijatyö joutuu suurennuslasin alle: kuka on asiantuntija, millä perustein ja missä asioissa hän on uskottava tai luotettava. Mikä on asiantuntijuutta, mikä sitä ei ole – vastaus jää avoimeksi ja näkökulmalliseksi.

Asiantuntijuus sinänsä ei ole kadonnut vaan siitä on tullut tilannekohtaista. Asiantuntijoilla on yhä roolinsa ratkaisemassa haasteita ja ongelmia tai tuottamassa uusia näkökulmia. Mutta ratkaisevaksi nousee  asiantuntemuksen tarve. Keskeistä on tunnistaa mitä asiantuntijuutta ja mihin tilanteeseen sitä tarvitaan.

Asiantuntijan kannalta kyse on oleellisesta muutoksesta, jossa puhetta käydään hänen kyvystään profiloitua asiantuntijana, myydä osaamistaan ja pitää sitä esillä – uskottavasti.

Haasteeksi nousee se, että tietoyhteiskunnassa asiantuntijaksi saattaa ilmoittautua kuka tahansa, lisäksi tieto ja osaaminen vanhenevat nopeammin kuin koskaan. Asiantuntija ei enää voi nojata kerran hankittuun korkeakoulututkintoon koko työuran ajaksi. Hänen on otettava vastuu osaamisensa kehittämisestä. Asiakkaan kannalta oleellista on voida luottaa asiantuntijan osaamiseen.   

Erityisesti asiantuntijuutta edellyttävissä rooleissa osaamisen päivittäminen on elintärkeää ja siksi  osaamisia tulee organisaatioissa johtaa määrätietoisesti ja systemaattisesti. Organisaatioiden ohella kyse on yksilöiden vastuista. Jos yksilö voi nöyrtyä oman osaamisensa rajallisuuden edessä, hän on jo pitkällä. Kenenkään ei tarvitse hallita kaikkea, jolloin keskinäisten osaamisten täydentäminen on toimiva strategia. Samoin itsensä määrätietoinen haastaminen ja omien oppimisen tapojen tunnistaminen avaavat tietä tavaksi muuttuvalle jatkuvalle uudistumiselle.  

Osallistuin luovaan pajaan työyhteisön kanssa. Päivän tavoitteena oli tukea yhteisön hyvinvointia ja yhteisyyttä. Käytännössä tehtiin naamioita myöhemmin suurelle yleisölle toteutettavaa isoa tapahtumaa varten. Naamion teki jokainen omaan käyttöönsä. Työyhteisö toimii kulttuurin sektorilla, mutta suinkaan kaikki eivät osallistu luovien sisältöjen työstämiseen. Niinpä luovuus ei ole heidän arjessaan läsnä ja pajassa suuri osa oli oudolla maaperällä.

Pajatoiminta käynnistyi ohjeistuksen saatuaan viipymättä kuin taikaiskusta. Ihmiset tarttuivat materiaaliin, uppoutuivat näkemyksensä muovaamiseen käsin ja löysäsivät otteensa työrooleistaan. Puuhakas kuhina täytti huoneen, liima kulki kädestä toiseen, sakset vaihtoivat käyttäjää ja osallisten silmät keskittyivät omaan tekemiseen – aikuisia vei leikki.

Vaikka aika lähti lentoon, naamiot syntyivät nopeasti ja valmista tulii. Keskentekoista muotoa sovitettiin vierustoverin kasvoille, pintamateriaaleja sommiteltiin ja yhdessä hahmoteltiin yhteensopivuuksia.  Yhteistyö oli saumatonta eikä se hakeutunut uomiin työroolien tai asemien perusteella.

Taiteellinen prosessi imaisi mukaansa, oma minä unohtui ja syntyi yhteisyys. Siitä rakentui käsin kosketeltavan luova tunnelma, jotain, joka vahvisti tekijöiden uskoa omaan kykyyn ja osaamiseen. Aikaansaannoksia ihailtiin ja kilvan toista kehuttiin, into ja tekemisen ilo olivat avoimesti jokaisen kasvoilla.

Taiteellisten ja luovien prosessien merkitystä työyhteisöissä on tutkittu. Katarina Zambrell on todennut niillä olevan merkitystä mm. työntekijöiden ja esimiesten identiteetin rakentumisessa. Hän kuvaa yksilön työidentiteetin muodostuvan voimaantumisen, legitimaation ja vahvistumisen tai rajoittavien ulottuvuuksien kautta. Näiden ohella Zambrell tunnistaa koskettavan ulottuvuuden, jossa on kyse luovien prosessien vaikutuksesta.

Koskettava ulottuvuus ilmenee kokemuksina, joita laukaisevat taiteelliset prosessit; niitä ovat esim. keskinäisen luottamuksen ja vahvan yhteenkuuluvuuden tunteen syntyminen. Se yhdistyy haluun tukea toista ja antaa rakentavaa palautetta. Siitä avautuu uskallus  panna itsensä peliin ja irtautua hierarkioista tai ammatillisista valta-asemista. Kyse on vahvasta yhteenkuuluvuuden tunteesta ja yhdessä voimaantumisen kokemuksista. Syntyy esteettisiin tekijöihin nojautuvaa yhteisyyttä.

Koskettava ulottuvuus voi ilmetä myös suhteessa työtehtävään, jolloin puhutaan intohimoisesta työotteesta tai merkityksellisyyden tunteesta työtä kohtaan. Niillä on kapasiteettia johtaa yksilön henkilökohtaiseen positiiviseen kasvuun työtehtävien tuottamien henkisten palkkioiden kautta.

Naamiopaja antoi uskoa Zambŕellin havaintojen oikeellisuuteen, kun koskettava ulottuvuus nousi leijumaan työyhteisön luovan pajan yllä.

Miten löytäisin henkilökohtaisen kehittymisen väylän, pohti tuttavani. Hän koetti hahmottaa  sitä mihin hänen kannattaisi tarttua kehittyäkseen oikeasti ammatillisesti. Ja edelleen mistä hän löytäisi rohkeuden laittaa itsensä peliin hypätäkseen jatkuvaan kehittymisprosessiin.

Jo se, että hän pohti tätä, kertoo minusta ihailtavasta älyllisestä uteliaisuudesta, jonka kipinän toivoisi koululaitoksen idättävän kaikkien nuorten mieliin. Se, joka on uteliaisuuden sirkkalehden tykönään löytänyt, olkoon ikuisesti tyytyväinen.

Mistä sen kehittymisen väylän kukin tahollaan voisi löytää? Elämällä sen voi tavoittaa, sanoisin alkajaisiksi. Elämällä, kuuntelemalla, tunnustelemalla ja seuraamalla asioita. Mutta lähtökohtaisesti olisi hyvä tuntea itsensä.

Omat tavoitteet sisältävät monta ulottuvuutta ja tasoa. On isoja ammatillisia tavoitteita ja korkealentoisia haaveita, unelmia suurista tuloista, tasokkaasta koulutuksesta ja hienoista titteleistä, tilasta luovuudelle ja ajasta nautinnoille. Tarkemmalla seulalla analysoiden jokainen löytää tahollaan myös joukon hienovaraisia mikrotavoitteita, jotka ovat kuin isojen tavoitteiden ituja tai itsessään merkityksellisiä. Kaikilla niillä on arvonsa eikä koolla ole väliä, oleellista on se, että niitä on olemassa.

Varsinkin ammatillisen kehittymisen suhteen oman organisaatioiden tavoitteiden peilaaminen omiin ja molempien yhteensovittaminen on hyvä lähtökohta. Eräs konsultti kehitti tavoitteiden nimeämisen tueksi järjestelmän. Sen mukaan yksilöllisten tavoitteiden tulisi olla yksilölle tyypillisiä ja erityisiä, niiden pitäisi olla mitattavissa, ne pitäisi voida muokata tavoitehakuiseksi toiminnaksi, joka on sinänsä palkitsevaa ja niiden toteutumiselle tulisi asettaa aikarajaus.

Kokemukseni mukaan hyvä väline oman kehityksen peiliksi ja tavoitteiden tunnistamiseksi on päiväkirja. Nyt en puhu lapsuuden rakas päiväkirja -tyyppisistä kirjauksista, vaan työjournaalista tai henkilökohtaisesta kenttäpäiväkirjasta.

Pidin oman tutkimustyöni aikana useita vuosia journaalia, johon kirjasin ajatuksiani, oivalluksia, havaintoja, ideanpoikasia, kehitelmiä, piirroksia ja mieltäni säväyttäneitä lauseita tai ajatelmia.  Kirjoja kertyi neljä, joissa on yhteensä useita satoja sivuja oman kehitykseni dokumentaatiota. Kulloinenkin päiväkirja kulki uskollisesti mukanani ja tein säännöllisesti kirjauksia, joihin merkitsin aina myös päivämäärän. Journaaleista syntyi samalla myös henkilökohtainen kertomukseni, peilini.

Jälkeenpäin olen toisinaan palannut journaaleiden pariin ja joskus huvittuneena, joskus taas  riemuissani tarkastellut muistiinpanojani. Journaalit muodostavat osan omaa yksityistä kehitystarinaani. Tekstit ovat suoraa tajunnanvirtaa, sensuroimattomia ja korjaamattomia tunnelmapaloja tai kannanottoja, mutta kaikkinensa täydellisen aitoja ja rehellisiä. Niissä on paljon edelleen hyviä ja merkityksellisiä huomioita, joihin tulevaisuudessa ehkä vielä palaan.

Monissa työyhteisöissä toimitaan tehtävä- tai teemakohtaisissa tiimeissä ja tiimityöksi nimetään vaihtelevia yhdessä tekemisen muotoja. Useimmiten tiimejä perustetaan ylhäältä annetun määräyksen perusteella, mutta parhaimmillaan niitä muodostuu itseohjautuvasti alhaalta nousevien tarpeiden johdosta.

Itseohjautuvan tiimin syntyä edistäviä tekijöitä voivat olla esimerkiksi ryhmän jäsenten yhteinen tiedonintressi. Muita perusteita saattavat olla toive tehostaa toimintaa keskinäisen motivaation vahvistamiseksi tai huoli jonkin työkokonaisuuden heikosta kattamisesta.

Tällaisista itseohjautuvista organisoitumisen perusteista voi kuka tahansa työnantaja olla tyytyväinen. Nämä ihmiset vaikuttavat ottavan tehtävänsä vakavasti ja kantavansa siitä yhteistä vastuuta.

Tiimin perustaminen sinänsä ei takaa tulosta vaan vasta sen toimintakyky. On fiksujen ihmisten tiimejä, joissa syntyy toivorikasta yhteistä tuumailua ja haaveilua, mutta ei sen enempää. Koskaan ei edetä käytännön toimiin. Toisaalta on tiimejä, jotka tuottavat analyyttisiä tuloksia ja käytäntöjä, joiden toimeenpano edistää merkittävästi organisaation tuloksentekoa.

Tiimityön tuloksellisuutta tutkineet mm. Anita Wooley, Thomas W. Malone ja Christopher Chabris. He nimeävät kolme keskeistä tekijää, joilla on huomattavaa merkitystä tiimin toimintakykyyn.

Tiimityöstä tekee tuloksellisen runsas ja tasavertainen tiimin sisäinen kommunikointi. Se tarkoittaa, että tiimissä vallitsee dynamiikka, jossa kenenkään yksilön ei sallita dominoida yhteistä työskentelyä.

Toinen merkittävä tekijä näyttää olevan jäsenten kyky lukea ja tulkita toisen non-verbaaleja viestejä. Rationaali ja asiapitoinen työstäminen sisältää aina myös inhimillisen ulottuvuuden, tuntemuksia, uskomuksia ja kokemuksia, jotka tulee huomioida.

Kolmas tiimityötä tehostava tekijä liittyy edelliseen. Se vaikuttaa tutkijoiden mukaan olevan naissukupuoli, sillä naisvaltaiset tiimit suoriutuivat tutkimuksessa miehisiä paremmin. Tätä tutkijat selittävät naisten kasvatuksella sosiaaliseen sukupuoleensa ja siihen sidotuilla odotuksilla sosiaalisesta herkkyydestä eli kyvystä tulkita toisen tunnetiloja.

Tämän perusteella johtopäätös ei ole pelkkien naistiimien kokoaminen ja miesten sulkeminen tiimien ulkopuolelle, vaan  emotionaalisten ja aistipohjaisten tekijöiden arvon tunnistaminen työpaikoilla. Se merkitsee ihmisten johtamiseen sovelletun maskuliinisen tehokkuusnormin uudelleenarviointia feminiisemmän ihmissuhdejohtamisen hyväksi, toisin sanoen feminiinisten toimintamallien arvostamista johtajien, myös miesjohtajien työssä.

On hyvä tyhjentää päänsä välillä. Työelämän kiireet ja suorituspaineet vaativat arjessa paneutumista ja suuren osan valveillaolon energiaa. Joulu, tuo juhlista jaloin, on myös vaatelias, ainakin niille, jotka sitä valmistelevat.

Niin se oli taas kerran, vaikka itsekin olen ehtinyt sitä harjoitella jo monet vuodet. Suuri osa tekemisistä ja touhuista jää viime hetkiin, juoksemista ja kulkemista riittää lähes jalkojen kipeytymiseen asti.

Nyt eletään välipäiviä, kun varsinaiset joulunpyhät on vietetty ja on aika antaa mielen levätä. Työpaikalla on hiljaista, enin osa työtovereista pitää lomia tai muita vapaita. Niille, jotka ovat työssä, päivät ovat rauhallisia. On nautinnollista, kun on aikaa ajatella, sähköposti ei kilahda tuon tuosta eikä puhelin soi. Voi paneutua rästiin jääneisiin töihin ja niihin, jotka vaativat keskittymistä, analysointia tai tutkimista. Tuntuu, että aikaa on ja on ja sitä riittää melkein mihin vaan. Kokemus ajasta palkitsee mieltä, joka alkaa tuottaa uusia oivalluksia.

Hyvällä omallatunnolla voi myös nauttia lounassalaatin ja raskaalta tuntuvaan kinkun syöntiin tulee väkisinkin ansaittu tauko. Suomalainen joulu runsaine herkkupöytineen tuntuu yhä edelleen noudattavan roomalaisen keskitalvenjuhlan Saturnalian perinnettä. Pakanallista juhlaa vietettiin sadonkorjuun jumaluuden Saturnuksen kunniaksi ja siihen liittyivät runsaat pidot. Tämän vuoden osalta nämä pidot on pääosin pidetty.

Yksi perheenjäsenistä lähti joulun viettoon keski-Eurooppaan ja lähetti meille muille kuvan Tapaninpäivästään. Kuva on rannalta, jossa raskaat aallot liplattavat raukeina kohden matalaa rantahiekkaa. Kelmeä ja kylmä talviaurinko paistaa alhaalta kapeiden pilvensuikaleiden lomasta. On iltapäivä, varjot ovat pitkiä ja huoleton koira löntystelee vesirajassa. Voin lähes kuulla sen askeleet – ja kuinka hetkeä myöhemmin isäntä, jo kauemmaksi ehtinyt,  heittää koiralle kepin ja koira ryntää sen perään. Tunnelma haihtuu ja kuva rikkoutuu, mutta antaa kimmokkeen luovalle hetkelle. Kuva imaisee katsojan omaan maailmaansa, sillä nyt tuntuu katsojalla olevan tarvetta mielen ja sielun lepoon.
Joulu alkaa olla ohitse ja kohta on aika ottaa innolla vastaan uusi vuosi eteen tulevine innostavine haasteineen.

Kohtaan työni puitteissa usein ihmisiä, joille muutos on kauhistus. Se herättää pelkoja omasta asemasta muutoksen kourissa – nimenomaan kourissa. Uhkakuvaksi rakentuu huoli omasta asemasta ja oman osaamisen riittämättömyydestä. Yksilö joutuu kohtaamaan uuden ajatuksen osaamisensa mahdollisesta rajallisuudesta ja kysymyksen uskaltaako sen itselleen myöntää.

Kulttuuri on kasvattanut meistä yksilöitä, jotka on jo lapsesta asetettu kilpailemaan keskenään. Osaksi siitä syystä jo ajatus muutoksesta tuntuu tahkealta. Sitä pitää vastustaa.

Näkökulmia muutokseen on monia. Erään sellaisen kautta rakentuu pohdinta voisivatko toisten panokset hyödyttää omaa suoritusta. Silloin joutuisi kohtaamaan ne toiset ja muut tasavertaisina. Ja voisiko se taas mitenkään olla mahdollista? Oma tulokulmaa niin omaan kuin muiden asemaan ja osaamiseen tulisi uudistaa.

Toisen näkökulman kautta muutos näyttäytyy herkullisena törmäysten forumina. Tämä lähestymistapa vaatii rohkeutta ja tilanteen hallintaa. Osalliset joutuvat nousemaa vakiintuneista poteroistaan ja kohtaamaan toisensa uudessa tilanteessa. Kipupisteiden ohella voi syntyä luovia yhteentörmäyksiä, kipunoivaa uutta ajattelua, vaihtoehtoisia analyyseja ja innovatiivisia ratkaisuja. Kunhan niille on tilaa ja niihin osataan tarttua. Siksi muutos vaatii vastustajan, joka törmäyttää olemassa olevaa luovasti.

Olen usein havainnut kuinka taiteella, luovuudella ja käsillä tekemisellä on voimaa tuottaa uusia näkökulmia. Eikä vain sitä, vaan niillä on potentiaalia rakentaa yhteisyyttä ihmisten keskuuteen. Näin sen taas omin silmin viime viikolla.

Juuri käynnistyneen projektin oli vaikea sitouttaa kumppaneita yhteisiin toimiin. Päätimme koota päivän mittaisen workshopin, jossa jokaisen tuli kertoa omasta panoksestaan ja roolistaan yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Etukäteisilmoittautuminen oli nihkeää eikä osallisia tahtonut kuin vaatimalla saada lupautumaan mukaan.

Aamupäivän puheenvuorojen jälkeen käynnistyi workshop. Kyse oli kierrätysmateriaalin hyödyntämisestä luovaan uusiokäyttöön. Pajan ohjaajana toimi vierailijaksi kutsuttu teollinen muotoilija, joka omassa yrityksessään on tuotteistanut kierrätysmateriaalista lukuisia eri tarpeisiin hyödynnettäviä käyttötavaroita.

Osallisille tarjottu innovatiivinen idea ja oivaltava materiaalin soveltaminen sytyttivät jokaisen innolla mukaan tekemiseen. Tekeminen osoittautui helpoksi ja palkitsevaksi, yksilöllinen flow otti tuulta. Pajassa alkoi kuhina ja puuha, sakset leikkasivat, liima takertui sormiin, rei’ittäjä kiersi kädestä käteen ja ilmassa oli riemukasta pöhinää.

Hyvin pian tekeleet olivat valmiita ja tekijät riemuissaan aikaansaannoksistaan, niitä suunniteltiin annettavaksi joululahjoiksi tai harkittiin idean monistamista kukin omilla tahoillaan.

Mutta – mikä parasta – pajassa rakentui tiivis ryhmä. Sen jokainen jäsen sitoutui tekemisellään, käsillään ja kehollaan ideaan ja siihen yhdistyvään hankkeen teemaan. Projektiryhmä rakentui, kun sen jäsenet punoutuivat yhteen kuin pullapitko – kukin käsillä tehden.