Politiikan johtajia seurataan ja arvioidaan maailman laajuisesti. Puhe on sekä politiikan sisällöistä mutta myös tavoista johtaa. Poliittisten naisjohtajien lukumäärä on kasvanut merkittävästi, joten heitä arvioidaan erityisesti sen suhteen, miten heidän edesottamuksensa suhtautuvat miehisiin tapoihin.

Naiset ovat yhä politiikan kentällä altavastaajia ja heihin kohdennetaan perinteisiin naismielikuviin yhdistyviä katseita, jolloin keskustelua käydään mm. verkkosukkien tai muiden epäolennaisuuksien kautta. Liekö pyrkimys murentaa heidän uskottavuuttaan johtajina, sillä primääri käsitys johtajuudesta perustuu edelleen miehisiin ominaisuuksiin.

Kirjan aiheesta julkaisi vastikään kolumnisti, kirjailija ja brändiasiantuntija Arwa Mahdawi, Strong Female Lead – Lessons from Women in Power (HS 2.1.2022).

Mahdawi ei pidä itseisarvona sitä, että johtopaikoilla on naisia – en pidä liioin minä. Johtajan sukupuoli ei ole oleellinen, sen sijaan keskeistä on se, miten roolia käytetään ja mihin. Eli kyvyt, keinot, osaaminen ja tapa olla johtaja ovat oleellisia.

Mahdawi peräänkuuluttaa naismaisia johtajia, koska tilanteiden kriisiytymisten taustalla hän näkee kulttuurisesti miehisiä johtajuuskäytäntöjä. Niitä ovat huono ja ylimielinen johtajuus sekä ylikorostunut ego, jotka kumpuavat juurtuneista tavoista kasvattaa poikia. Myös naisjohtajia on neuvottu pomottamaan ja hakemaan uskottavuutta miehisesti eli soveltamaan “myrkyllistä johtajuutta” olettaen, että vain se olisi uskottavaa johtajuuskäytöstä.

Mitä sitten olisi johtajuus, joka kumpuaisi muualta kuin pomotuksesta? Joyce K. Fletcher (Dissapearing Acts, 1999) nostaa esiin sosiaalisen sukupuolen merkityksen johtajuudessa. Toisin sanoen, molemmat Mahdawi ja Fletcher puhuvat kulttuurisesti sukupuolittuneista rooleista – miehiset mallit tuottavat erilaista johtajuutta kuin feminiiniset.

Miehisyyteen liitetään perinteisesti julkiseen piiriin yhdistyviä määreitä. Niitä ovat toiminnallinen rationaliteetti, työn abstraktius, rahan voima sekä odotus korkeasta palkasta. Työn vaativuus ja velvoittavuus korostuvat ja siten yksilöllinen suoritus yli kaiken. Tuloksiksi odotetaan konkreettisia tuotoksia. Näin syntyy suorituspaineita, jotka ilmenevät alaisten pomottamisena, “myrkkynä”.

Feminiininen tapa sen sijaan hyödyntää myös yksityisen piirin käytösmalleja. Aikakäsitteessä voi olla joustovaraa, motivaatioksi kelpaa muukin kuin raha eikä kaikesta odoteta korvausta vaan panoksia annetaan omasta halusta. Emotionaalisuudelle ja kokemuksellisuudelle tehdään tilaa, jolloin tulokset rakentuvat ihmisten keskuuteen. Ne ovat abstrakteja, arvoja ja asenteita kuten kannustusta ja tukea, jotka luovat tilannekohtaisesti yhteisyyttä. Fokus on aikaansaavassa yhteisössä, ei pomoyksilössä.

Mahdawin teoksessa naispoliitikkojen listalla on mm. Margaret Thatcherin ohella myös pääministeri Sanna Marin. Fletcherin perusteella en sijoittaisi häntä erityisen feminiiniseksi johtajaksi vaan pikemminkin jonnekin mallien välimaastoon. Mutta sen voi kukin päätellä seuraamalla hänen poliittisia ja muita edesottamuksiaan.

Kirjoittaja on väitellyt tohtoriksi johtamisesta ja nimenomaan keskinäisjohtamisesta.