Kuuntelin profesori Riitta Viitalan puhetta podcastissa https://soundcloud.com/univaasa/oivalluksia-jakso-13-rekrytoinnin-risukasa-riitta-viitala

Riitta Viitala puhuu siitä, kuinka yritysten toteuttamat rekrytoinnit heijastavat niiden suhtautumista henkilöstöön. Ne kuvastavat joko ihmisten kunnioitusta tai sen puutetta. Siten rekrytoinnit leimaavat osaltaan yritysten ja organisaatioiden mainetta.

On organisaatioita, joiden asennoituminen työntekijöihin on yhtä kuin suhtautumista kustannuserään. Toiset taas ilmentävät toimissaan osaajien potentiaalin arvostusta ja näkevät heissä mahdollisuuksia vahvistaa osaamispääomaansa. Heille henkilöstö on älyllinen suoritustekijä, joka voi tukea luovaa potentiaalia ja kehitystä.

Viitalan viesti organisaatioille on: panostakaa rekrytointeihin ja osoittakaa hakijoille arvostusta saadaksenne itse arvostusta.

Mieleeni palautuvat Anun ja Sakarin aidot kokemukset työnhausta kahteen keskeiseen kansalliseen instituutioon. Hakijat olivat molempiin päteviä, erittäin hyvin koulutettuja ja kokeneita osaajia. Molemmat organisaatiot olivat julkisuudessa korkealle arvostettuja julkisia toimijoita pääkaupunkiseudulla.

Sakari eteni haussa aivan loppusuoralle ja pääsi kolmen kärkeen, kaikki näytti hyvältä. Kunnes hän sai soiton, jossa kerrottiin, että et ole enää kärjessä. Se olikin kaikki, muuta tietoa päätöksestä ei tullut koskaan.

Uteliaisuus hiipi Sakarin mieleen, joka halusi seurata valinnan etenemistä. Aikaa kului ja kului kuukausia. Lopulta julkisuuden perusteella prosessi näytti tulleen päätökseen puolen vuoden jälkeen. Hän googlasi ja sai sitä kautta tiedon valinnasta. Itse hakijalle ei kuitenkaan koskaan tullut valintapäätöstä.

Toinen tapaus oli karkeampi. Anu halusi lisätietoja avoimesta vakanssista ja soitti annettuun numeroon, mutta kukaan ei vastannut. Hän soitti soittamistaan uudestaan ja uudestaan päivä toisensa jälkeen, kukaan ei todellakaan vastannut.

Uutisista hän näki, että kyseinen henkilö oli samaan aikaan työmatkalla ulkomailla. Jätti kuitenkin numeronsa kiinnostuneille, miksi? Oletettiinko, että kukaan ei kysy, vai oliko valinta tehty jo valmiiksi?

Koska Anu halusi tavoittaa ko. henkilön, hän lähetti viestin ajatellen, että siihen on reagoitava. Hän soitti uudestaan – ei vastausta edelleenkään.

Lopulta hän tulkitsi, että hänen numeronsa oli noteerattu eikä siihen siksi vastata. Niinpä hän jatkoi soittamista testaten oletustaan koko hakuajan loppuun asti – lisätietojen antajaksi merkitty henkilö ei vastannut. Silloin hän jätti hakemuksensa.

Aikaa kului ja hän odotti yhteydenotto. Sitä ei tullut viikkoihin eikä kuukausiin. Sitä ei tullut lainkaan. Useiden kuukausien jälkeen hän näki Facebookissa onnittelujen tulvan, tuttu nimi onnitteli toista. Kuka oli valittu ja minne, hän halusi tietää.

Kyse oli tehtävästä, jota hän oli hakenut. Valittu henkilö oli pätevä ja oikea siihen tehtävään, joten tehty valinta ei harmittanut Anua.

Mutta koskaan hän ei saanut vastausta ratkaisusta. Sen sijaan hän koki saaneensa signaalin siitä, että hänen oli syytä pysyä etäällä.

Kokemus prosessista oli hämmentävä: hän koki tulleensa organisaation suhteen ei-toivotuksi henkilöksi, hänen kanssaan ei haluttu olla tekemisissä. Hänen osaamisensa oli poljettu ja persoonansa nollattu, edes soittoihin ei vastattu. Liioin tietoa sen lopputuloksesta ei kerrottu.

Lopulta hän googlasi selvittääkseen ketkä olivat vastuussa prosessista, eli keitä istui organisaation päättävissä elimissä. Yllätys oli suuri, kun hän tunnisti joukon keskeisiä kansallisia toimijoita, jopa huipulta, jotka mielellään näyttäytyvät positiivisissa parrasvaloissa. Hän tunsi myötähäpeää. Organisaatio oli totaalisesti menettänyt hänen arvostuksensa.

Näiden tosielämän kokemusta perusteella lienee oikein todeta, että ainakaan rekrytointiprosessit eivät vaikuta olevan merkittävien kansallisten organisaatioidenkaan prioriteetti.

– Henkilöstöprosessit kilpailevat huomiosta muiden prosessien kanssa jääden usein sekundääriseksi. Henkilöstön johtamisen kehittäminen näyttää olevan suurelta osin juhlapuheita, vaikka tarvittaisiin rehellisyyttä, aitoa kohtaamista ja arvostuksen osoittamista, toteaa professori Riitta Viitala.

Sen saivat kokea arjessaan Sakari ja Anu.

Kristina Ahmas, FT

Kirjoittaja on johtamisesta väitellyt tohtori.